Fyysinen työ vs. psyykkinen työ

torstaina, toukokuuta 11, 2017



Entisenä ensihoidon ammattilaisena minulla on kokemusta fyysisesti raskaasta työstä ambulanssissa ja nykyinen työni vakuutusyhtiössä edustaa enemmän psyykkisesti raskasta työtä. Olen pyörittänyt tämän postauksen aihetta mielessäni jo pitkään ja itse postaus on odottanut jo tovin luonnoksissakin koska on ollut vaikeaa pukea sanoiksi ne tunteet joita olen viime aikoina käynyt läpi. Olen miettinyt onko vika vain minussa, että olenko liian herkkä vai onko elämäntilanteen stressitilanne vain niin kuormittava tällä hetkellä, että koen kaiken jotenkin kovin painostavana.

Koen, että fyysisesti raskas työ oli kutakuinkin helpompi työ jos mietin kokonaisvaltaisesti omaa hyvinvointiani. Fyysisesti raskaan työpäivän jälkeen kroppa oli ehkä väsynyt mutta pää ja mieli toimivat, joten jaksoin lukea kirjoja ja seurata tv-sarjoja. Psyykkisesti raskaan työpäivän jälkeen ei tee mieli muuta kuin mennä nukkumaan. On oikeasti vain ihanaa maata sikiöasennossa sängyssä ja olla miettimättä mitään. Pelkkä oleminen tuntuu luksukselta. Tämän koen olleen suurin ero näiden kahden eri työn välillä, joissa olen työskennellyt. Ambulanssissa työskennellessäni toki oli päiviä, jotka tuntuivat psyykkisesti raskailta mutta niistä pääsi yli nopeammin ja ne ei kuormittanut aivoja samalla tavalla kuin nykyinen työni, jossa päätä ja muistia on käytettävä jatkuvasti ratkaisuja tehdessä. Ambulanssityö mielletään monesti hyvin psyykkisesti raskaaksi työksi mutta pakko sanoa, ettei se minun kohdallani ole ollut mitään verrattuan nykyisessä työssäni kokemaani psyykkiseen kuormitukseen joka johtuu eniten ihmisten tyytymättömyydestä. Asiakaspalvelutyössä isona varjopuolena on ihmisten töykeys ja ahneus, jolla ei tunnu olevan mitään rajaa. Minä koen raskaampana sen, että joku arvostelee minun tekemisiäni kuin sen, että näkisin työvuorollani kuolleita ihmisiä. Tämä on tietty ammatinvalintakysymys mutta pointtini on siis se, että työhakemusta tehdessä ei välttämättä osaa ennakoida millaista itse työ tulee olemaan vaikka olisikin joku mielikuva.
Jotenkin olin kuvitellut, että toimistotyöläisenä elämä olisi jotenkin auvoisempaa ja tottuessa 8-16 työrytmiin sitä olisi töiden jälkeen aikaa vaikka mihin touhuihin. Totuus on kuitenkin se, että olen työpäivien jälkeen niin väsynyt, että en haluaisi tehdä mitään mutta pakotan itseni lenkille yms, jotta kroppa saa liikuntaa.  Olen lukenut Emma Seppälän kirjaa onnellisuudesta ja siinä sanottiin, että koska harvan työ enää on fyysiesti vaativaa niin rasitus tulee asiantuntijoiden mukaan henkiseltä puolelta.  On raskasta käydä läpi tunteiden kirjoa. Monesti viha ja suru tuntuvat vievän eniten energiaa mutta yhtälailla jännitys ja iloisuus kuluttavat. Itse ainakin olen kokenut olleeni hyvin väsynyt hauskojenkin illanviettojen jälkeen mikä johtuu siitä, että voimakkaat tunnereaktiot vievät ihmisestä parhaiten energiat. Sitä ajatellaan enemmän niin, että hautajaiset joissa suru on hyvin läsnä ovat väsyttäviä mutta itseasiassa kaikki tämänkaltaiset juhlatapahtumat ovat ihan yhtä kuluttavia.

Fyysisesti raskas työ kuluttaa kehosta voimat mutta mieli toimii kuin unelma. Pystyy ajattelemaan asioita selvästi ja suunnittelemaan tulevaa. Minulla on selvästi alkanut keskittyminen herpaantumaan yhä enemmän kiireisen ja stressaavan työympäristön vuoksi.  Huomaan tekeväni viittä eri asiaa samaan aikaan ja kun puhelin soi ja saan päätettyä puhelun niin en muista enää mitään mitä olin tekemässä. Tämä on sitä nyky-yhteiskunnan työskentelytapaa. Ollaan suorittajia ja tehdään niin monta asiaa kerrallaan kuin vain pystytään hoitamaan, jotta annetaan tehokas vaikutelma. Ylisuorittaja saa koettua huippuhetkiä tekemällä to do-listalta mahdollisimman monta asiaa pois päivän aikana. Keskittymisvaikeudet ovat nykypäivää ja niistä ei välitetä koska kaikki muutkin kärsivät siitä. Miksi minun pitäisi olla poikkeus ja pystyä keskittymää asioihin paremmin? Multitaskaaminen saa aivot ylivirittyneeseen tilaan ja kun sitä buustataan vielä 5 kupilla kahvilla päivän aikana niin olotila on mitä parhain jos haluaa suorittaa. Asioita tehdään montaa yhtä aikaa vaikka asiat eivät olisi edes kiireellisiä koska tästä toimintavasta on tullut yhtä kuin elämäntapa. Olemme opettaneet aivomme suorittamaan useita asioita samanaikaisesti mutta loppputulos on se, ettei oikein mikään tule hoidetuksi kunnolla kuin jos tekisi vain yhtä asiaa kerrallaan.

Olen joutunut tietoisesti katkaisemaan työntekoa voidakseni antaa aivojeni hetken viilentyä ja rauhoittua ajatusten sekamelskasta. Pelkään pääni ylikuumentumista ja toisinaan niin käykin kun pinna vaan palaa eikä pysty enää pitämään ajatuksia kurissa.  Näitä ylivireys tiloja tulee sitä enemmän ja helpommin mitä väsyneempi mieli on. Kun on vaikeaa keskittyä niin jokainen ylimääräinen ääni tai ärsyke saa verenpaineen kohoamaan ja kehon taisteluasemiin.

Olen jokatapauksessa onnellinen työpaikastani ja minun pitäisi vain oppia olemaan vähemmän suorituskeskeinen. Omat rajat on hyvä tietää ihan jokaisessa työssä ja minun on opittava tekemään vain sen verran jonka kykenen tekemään.

Energia, ei aika, on korkean suorituskyvyn perusvaluutta.
- Jim Loehr ja Tony Schwarz-


Kuvat Mari.



You Might Also Like

1 kommenttia

  1. Esimiesaikoina olin ku katujyrän alle jääny työpäivän jälkeen, vissiin teki aivot työtä ihan kiitettävästi. Nykytyössä on päiviä, jolloin ravaan terminaalissa enemmän kuin ehdin istua pöydän ääressä ja niinä päivinä ei onneksi ehdi henkisesti kuormittua liikaa, vaikka nykytyö on ihan pahin adhd:n kannalta. Postinjakelu vei aikoinaan mehut fyysisesti, mutta tosiaan, pää toimi vapaa-ajalla silti.

    Jotenkin mulla on nykytyön ja vapaa-ajan kanssa niin hyvä balanssi, että toivottavasti mikään ei muutu ihan hetkeen.

    Hyvä postaus!! :)

    VastaaPoista

Like us on Facebook

Subscribe