Olet melkein perillä

tiistaina, maaliskuuta 14, 2017

Juoksukisoissa nähdään kilometrikylttejä, jotka osoittavat juostun matkan määrän. Nämä ovat itselle ainakin juoksua helpottavia ja lohduttavia merkkejä kisoissa. Hyvällä fiiliksellä juostuna kyltit varmasti tsemppaavat ja saavat parhaassa tapauksessa jopa kiristämään tahtia loppua kohden, mutta siinä vaiheessa kun on voimat jo ehtyneet niin ei paljon lohduta vaikka kyltti näyttäisi, että olisi 100 metriä maaliin. Juoksukisat ovat niin kaksipiippuinen juttu; toisaalta ne haastavat, mutta toisaalta taas ne masentavat entisestään jos juoksu ei kulje toivotusti. Kun alan väsymään juostessa niin mielialakin alkaa väsymään ja tunteet heiluvat aika laidasta laitaan. Silloin esimerkiksi tsempit tuntemattomalta ihmiseltä matkan varrella saa hymyn hetkeksi suupieliin ja jalat jaksavat taas rullata kevyemmin. Yritän iloita pikku asioista matkan aikana ja unohtaa väsymyksen.

En osaa sanoa onko kaikissa polkujuoksukisoissa niin ettei niissä ole kylttejä muuta kuin osoittamaan että mihin suuntaan pitää jatkaa matkaa. Vaarojen maratonilla ei kylttejä ollut ja jollain tapaa niitä kaipasi vaikka kellosta toki näki juostun matkan niin ne kyltit tuovat jonkinlaista lohtua siihen loputtomaan tarpomiseen. Kyseisessä kisassa ei myöskään voinut luottaa siihen alkuperäisen matkan kilometrimäärään joka oli ilmoitettu sillä muutaman ylimääräinen kilometri tarttui kellotauluun ja voitte kuvitella kuinka rikki sitä on kun ajattelet katsoessasi kelloa, että jes kohta on kilsat täynnä ja olet mukamas tulossa maaliin kun sinulle osoitetaan suunta, että ei kun tuonne alas ja kierrät sieltä takas ylös. No oletin tämän rinkulan olevan todella lyhyt muutaman sadan metrin mittainen mutta kyseessä oli parin kilsan rinkula. Näkymä näytti tältä. Ensin mäki alas.
 Ja sitten mäki ylös. Loputtomalta tuntuva mäki olisi ansainnut edes kyltin tsemppiviesteineen!
Olettaisin, että jokainen on kokenut tunteiden vuoristorataa juoksukisoissa ainakin ensimmäisessä kisassa. Se on ehkä se kaikkein ikimuistoisin matka jonka olen kulkenut. Muistan ensimmäisestä maratonista Tallinnassa 2015 monta asiaa vaikka se oli tuskallinen reissu. Minulle on painunut mielen syövereihin miten mieheni tsemppasi suomalaista miestä joka oli ensimmäisellä puolikkaalla ja antoi hänelle urheilugeelin, jotta voimat ei loppuisi ennen maalia. Muistan myös tullessani maaliin miten mahtava fiilis mulla oli ja olisi tehnyt mieli itkeä. Kävely maratonin jälkeen oli maailman tuskasinta, nousu tieltä jalkakäytävälle ei tahtonut onnistua millään.  Muistan miten maratonin aikana odotin pääseväni juomaan lasin skumppaa ja kun päästiin ravintolaan niin ei maistunut ruoka eikä skumppa. Muistan myös monen montaa kertaa ajattelevani lopettavani kesken, koska kylttien kilometrit ne ei vaan vähentynyt.  Matka tuntui loputtoman pitkältä, mutta se fiilis kun näet maaliviivan niin sä tiedät kirmaavasi kuin gaselli.

Onko juoksukisojen kyltit mielestäsi lohduttavia vai vaivutko enemmän epätoivoon niistä?

You Might Also Like

0 kommenttia

Like us on Facebook

Subscribe