Luopumisen tuska

13 elokuuta

Silloin kun menimme mieheni kanssa naimisiin koin, että mieheni sukulaisista tuli myös minun sukulaisia. He ovat minulle perhettä siinä missä oma perheenikin. Toki omiin vanhempiin ja veljeeni on ihan erityinen suhde mitä ei voi verrata edes muihin sukulaisiin. Olen kuitenkin hyvin onnekas sillä olen saanut appivanhemmiksi mukavat ja hyväsydämmiset ihmiset. Miehen suku on täynnä ihan mahtavaa porukkaa.

Tänään oli kuitenkin yhden alun loppu. Olimme nimittäin hautajaisissa saattamassa mieheni isoisän ja lasteni isoisoisän viimeiselle matkalle. Vaikka ehdin tuntea hänet vain 6 vuoden ajan niin olin hyvin liikuttunut hautajaisissa. Kirkonkellojen parahtaessa soimaan tuntui kuin koko juhlaväki olisi lopettanut hengittämisen. Tunnelma oli todella käsinkosketeltava. Kanttorin soittaessa ensimmäistä laulua uruilla meni ihollani kylmät väreet. En tiedä urkumusiikissa on mutta se menee ihon alle. Luulen,että vaikka menisin täysin tuntemattoman hautajaisiin niin itkisin urkujen soidessa.  Kyyneleet vierivät poskille koko toimituksen ajan. Jouduin olemaan se joka skarppaa sillä miehelleni tämä oli vielä kovempi paikka kun joutui saattamaan haudun lepoon oman vaarinsa. Sen vaarin jonka kanssa oli taivaltanut yhdessä 40 vuotta ja viettänyt lukuisia hauskoja hetkiä. En tiedä johtuiko itkunsekaiset tunteeni siitä, että olen tullut vanhemmaksi vai yleisesti siitä, että olin niin läheisen ihmisen hautajaisissa. Olen itse saattanut hautaan teini-ikäisenä sekä kummatkin isoäitini, isoisäni, kummisetäni, serkkuni ja isoisoäitini. En ole ikinä ennen itkenyt hautajaisissa vaikka olen  nähnyt omien vanhempieni olevan surun murtamina. Miksi nyt tunteet olivat niin pinnalla vaikka vaari ei ollut edes verisukulaiseni? En osaa antaa tähän vastausta. Istuimme eturivillä joten en nähnyt muiden kyyneleitä joka olisi voinut aiheuttaa kyyneltulvan myös itselleni. Olin ehkä jopa hieman hämmentynyt omasta olostani. 

Vaarin muistoa olivat tulleet juhlistamaan myös paikallinen veteraanien kuoro. Veteraanien iltahuuto on laulu jonka kaikkien olisi syytä kuunnella. Urkusäestyksellä se oli mitä mahtipontisin esitys.  Vaari oli 17- vuotiaana ollut Ihantalan rintamalla sotimassa ja selvinnyt sieltä elävänä saaden vain luodin niskaansa ja rikki menneen takin kun kranaatti oli räjähtänyt.  Nämä nostivat kunnioitusta entisestään siitä mitä kaikkea hienoa vaari oli elämänsä aikana tehnyt.  Vaarin vaimo oli kuollut mieheni isän ollessa vain 4-vuotias ja siitä lähtien kasvattanut hänet yksinhuoltajana. Kunnioitettavaa miettien millaista on elämä ollut 60-luvulla.   

Hautajaisten jälkeen olo oli todella voipunut.  Surun juhlat ovat rankkoja. Vaikka vaari oli jo elänyt 93 hienoa vuotta niin hän oli kuitenkin isä. Isä jota jää kaipaamaan poika. Ikä menettää merkityksen siinä vaiheessa kun saattaa vanhempansa viimeiselle matkalle.  Ei ole helppoa luopua siitä ihmisestä, jolta on voinut aina kysyä apua ja neuvoa. Elämä on kuitenkin jatkuvaa luopumista.  Luopumisen tuskasta ei pääse koskaan eroon. Lepää rauhassa vaari!



You Might Also Like

0 kommenttia

Like us on Facebook

Subscribe